sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Hesarin uudet matkailusivut

Suomalainen matkailutoimittaja, jonka työn arvostan todella korkealle, haukkui minulle Hesarin matkailusivut. Itse en edes ajatellut asiaa niin kriittisesti, mutta kieltämättä hän oli oikeassa: pari-kolme "minä-kävin-täällä-ja-sain-juttuni-lehteen"-tyyppistä matkakertomusta eikä sitten muuta, paitsi tietysti oman konsernin (WSOY) matkakirjojen kehumista.

Nyt on kuitenkin vetäjä vaihtunut, ja se näkyi heti myönteisesti: matkaopaskirjojen arvioita tuli koko sivun verran. Mikä parasta, tarjolla oli laaja valikoima kustantajia, myös aiemmin Hesarin kokonaan nihiloima Mondo oli saanut kahden kirjan verran huomiota.

Matkailu, turismi ja liikenne muodostavat maailman suurimman elinkeinon, ja sen vaikutukset ovat massiivisia. Tiedän, koska olen ollut alalla melkein koko aikuisikäni.

Jos Hesari tuo esille vain keskitasoisten toimittajien egotrippien selostuksia, siinä häviävät lukijat, matkailuala ja Hesarin maine. Tarvitaan enemmän ammattimaista otetta matkailujournalismiin, sekä erityisesti aikaansa seuraavaa uutisointia.

Päästämällä joukon jatkoksi meidän Liettua-opaskirjamme, Hesari lopetti parin vuoden, eikun peräti neljän vuoden vaikenemisen opaskirjoistamme. No, oli siellä Praha-oppaastamme juttu pari vuotta sitten.

Sinänsä kirjoja ilmestyy liikaa, jotta jokainen voitaisiin uutisoida, mutta Matkailu-sivut ilmestyvät kerran viikossa ja suomalaisten tekemiä matkaopaskirjoja ilmestyy vain muutama kuukaudessa, joten tilaa luulisi ainakin löytyvän.

Kun samaan konserniin kuuluva WSOY julkaisee matkakirjan, se kehutaan nopeasti sekä Hesarissa että Ilta-Sanomissa, mutta muut kustantajat "kilpailevat" Suomen "markkinoilla" saamalla kuoliaaksivaikenevan monopolilehden hiljaisuuden niskaansa.

Meidän Phuket-opaskirjamme pääsi matkakirjojen esittelyssä Ilta-Sanomissa sivun alareunaan mukaan, kun WSOY:n Madventures sai puoli sivua ja näyttävän kansikuvan julki. Lontoon musiikkiopas kehuttiin heti ilmestymisen jälkeen sekä Hesarissa ja Iltiksessä, WSOY:n kirja kun on.

Entäs Phuket-opas? Se oli ollut myynnissä jo melkein 13 kuukautta, kun Iltis suvaitsi uutisoida sen. Pitäisikö yleisurheilun maailmanennätyksetkin uutisoida vuoden kuluttua niiden tapahtumasta?

Joku sanoi, että matkaoppaita ei aina noteerata kun niitä tulee paljon jne jne jne. Mitäs jos pari Formula-1-osakilpailua jätettäisiin uutisoimatta, kun niitäkin on niin paljon?

Meillä oli uutistapauksina ainakin Phuket-opas, joka ainoana ja ensimmäisenä maailmassa kartoitti koko Andamaanien meren turistirannikon tilanteen reilu vuosi tsunamin jälkeen. Sehän oli uutinen. Ilta-Sanomat "uutisoi" kirjan siis 13 kuukautta ilmestymisen jälkeen, Hesari ei koskaan.

Asia on oleellinen, koska Hesarin Matkailu-sivujen silloinen vetäjä nimenomaan tilasi kirjan arvostelua varten. Myös Liettua-opaskirjan julkkareissa kävi Hesarin toimittaja, joka julkeasti kertoi paikalla olleelle Liettuan suurlähettiläälle, ettei aio kirjoittaa tilaisuudesta mitään. Eikä kirjoittanutkaan.

Liettua-kirjan arvioi joku muu.

Se, että matkaopaskirjoja ei uutisoida Matkailu-sivuilla on tietysti lehden sananvapauteen liittyvä ratkaisu, mutta miten uutiskriteerit sitten toteutuvat?

Ihmettelin miksi Hesari ei koskaan tunnustanut paksun Karjala-opaskirjan olemassaoloa, vaikka se ensimmäistä ja ainoata kertaa julkaisi uutta ja kattavaa tietoa muun muassa Petsamon, itäisen Sallan, itäisen Ilomantsin ja muiden luovutettujen alueiden tilanteesta. Minusta sekin olisi uutinen, kaikkien näiden päivittäin julkaistavien, ehkäpä pienempienkin uutisten joukossa.

Vein asian Julkisen Sanan Neuvostoon, kun huomasin Hesarin toimittajan kopioineen lupaa pyytämättä ja lähdettä mainitsematta tekstiä sanasta sanaan tästä vaietusta Karjala-kirjasta. Vedin lopulta kantelun pois, koska rike oli vähäpätöinen ja itse toimittaja on kuitenkin ainoa Hesarin toimittaja, joka on jaksanut tuoda esille luovutettujen alueiden asioita (vaikka onkin suomettunut asenteiltaan ja itsesensuuria harrastava).

Mutta entäs tämä uusien matkailusivujen kirja-arvostelu. Osa kirjoista kehuttiin estoitta, melkein nolottavan ylistäen. Eipä ihme, että kokonaan ilman kritiikkiä jäi WSOY:n kustantama Lentoemäntien ostosopas Aasiaan. Selasin kirjaa kerran, ja siitä olisi helppoa keksiä aiheellistakin kritiikkiä.

Meidän Liettua-kirjamme arvio oli näennäisen myönteinen, mutta asiantuntemattomuus paistoi läpi. Siinä väitettiin, että Liettuaan kannattaisi hankkia erilliset kartat suuriin kaupunkeihin.

Se olisi täysin typerä teko. Ensinnäkin meidän opaskirjamme kartat perustuvat täysin samaan materiaaliin kuin kaikki myytävät kartat, jotka ovat kaikkialla samoja. Meidän kartoissamme on kuitenkin kolme ylivoimaista ominaisuutta:

- niihin on merkitty matkailijoita kiinnostavat kohteet, kuten kaupat ja ostoskeskukset, joita ei näissä myytävissä kartoissa ole ollenkaan.

- niihin on merkitty nimenomaan kaikki ne kohteet, jotka on mainittu kirjan tekstissä, ja samassa järjestyksessä numeroiden kuin tekstissä.

- kirjan tekstiä lukeva löytää kaiken lukemansa myös opaskirjan kartoilta, usein siten, että tekstissä on jo mainittu, mikä numero kohde on kartalla.

Tämä on huippuunsa kehitettyä osaamista, ja voin vetää isostakin summasta vetoa siitä, että meidän karttamme ovat parempia kuin Lonely Planetin, Rough Guiden, Footprintin tai Guide de Routardin oppaiden kartat, suomalaisista kilpailijoista puhumattakaan.

Suurempi ylimielisyys heijastuu tavasta, jolla Romania-Passia lyötiin. Naispuolinen kirjoittaja ei tällä kertaa löytänyt "revanssihenkeä" (kuten eräästä meidän Karjalaa koskevasta kirjasta) eikä edes "ryssä"-sanaa vaan, kauhistus, arvioita eri ihmisryhmistä tai aikuisviihteestä.

Kuulkaas, arvoisat Hesariin kirjoittavat kiihkoilijat: elämä on rosoista ja matkaopaskirjat joutuvat kuvailemaan elämän rosoisuutta sellaisena kuin se on. Menkää itse katsomaan ja nöyrtykää näkemään maailma realistisesti.

Meidän tuleva Berliini-opaskirjamme kertoo, että Saksassa "maksullinen lempi" on laillista. Miten Hesari suhtautuu tähän asiaan? Jos jokin asia on laillista, se on laillista. Hesarin tehtävä ei myöskään ole ottaa poliisin roolia, vaikka jokin asia olisikin laitonta.

Rehellinen matkaopaskirjailija on hyvä ja ammattitaitoinen, jos hän osaa (uskaltaa, viitsii) kuvailla elämää realistisena, ei matkailumainosten tai feministipiirien tai vasemmistopopulistien yksipuolisena propagandana.

Romania-opaskirjan tekijä lähetti terveisiä eräältä ulkomaalaiselta, joka on tätä mieltä:

"I always think that HS is one of the monopole companies controlling most of the media, so as YLE. Those critiques have too much power, and strangely people believe in them. But I heard that many young ones no more read HS, instead get info from the net."


Olisi toivottavaa, että monopolimedia (kuten SanomaWSOY pääkaupunkiseudulla) tai monopoli yleensä (kuten Suomalainen Kirjakauppa monilla paikkakunnilla) saisi todellista, kilpailulainsäädännön mukaista kilpailua. Se ei pelkästään olisi suomalaisen suuren yleisön etu, se olisi lain mukaista toimintaa.

Sitä odotellessa siteeraan vielä Romania-passin kirjoittajan lähettämää kommenttia.

Suomen Tietokirjailijat yrittää kerätä kokoon tietokirjailijoita jotka voisivat arvioida oppikirjoja ammattitaidottomien toimittajien ja tarkoitushakuisten suurkustantajien/ virkamiesten sijasta (Jäsentiedote toukokuu 2008). Siinä on taustalla Opetushallituksen julkaisema skandaalimainen virkamiesten tekemä "tutkimus" jossa suoraan suositellaan tiettyjä nimeltä mainittuja oppikirjoja ja jätetään muut mainitsematta. Taitaisi olla tarvetta tehdä sama matkaopaskirjoille.


Vuosien varrella tekemäni seuranta ainakin osoittaa, että Suomen suurin monopoliyritys on harrastanut kilpailulainsäädännön vastaista toimintaa monella eri tavalla, erityisesti pönkittääkseen oman konserninsa (matka)kirjallisuuden myyntiä, samalla joko haukkuen kilpailijansa tai yrittämällä vaieta ne kuoliaaksi. Ei ihme, että Erkko on Suomen rikkain mies: pääomia voi kumuloida vaikka hallitsevan markkina-aseman väärinkäytöllä...

Mutta joka tapauksessa oli myönteistä nähdä aikaansa seuraava, Suomen markkinoita käsittelevä matkaopasarviokokonaisuus Hesarin matkailusivuilla, ensimmäinen miesmuistiin.

maanantai 23. kesäkuuta 2008

Ilmastonmuutos-kritiikki Osa 8

Suomen Kuvalehti otsikoi juhannusnumeronsa etusivun jutun näyttävästi:

"Arjen valinnat, SK selvitti, mitä suomalaiset tekevät ilmastonmuutoksen torjumiseksi"

No, ehkä suomalaiset tekevät kaikenlaista, mutta mikään, ei sitten yksikään, ei vaikuta ilmastoon millään tavalla.

Suomalaisten toimet eivät lisää tai vähennä sateita, eivät lisää tai vähennä tuulia, eivät nosta tai laske lämpötiloja missään koskaan.

On ehdotonta petosta, itsepetosta ja muiden pettämistä uskotella tai väittää, että yhden ihmisen ratkaisut voisivat muuttaa ilmastoa (tai vastaavasti estää ilmastoa muuttumasta).

Maapallo on yksinkertaisesti ylivoimaisen, murskaavan ylivoimaisen suuri planeetta, jotta siihen voisi vaikuttaa millään tavalla yhden perheen päätöksillä.

Maapallon ilmasto-olosuhteisiin vaikuttavat mega-luokan asiat ovat niin järisyttävän maasiivisia, ettei niihin vaikuttaminen ole ollenkaan ihmisen käsissä.

Aurinko tuo suurimman osan maapallon lämmöstä, ja loput tulevatkin maankuoresta. Kuumat lähteet, tulivuorenpurkaukset ja maankuoren siirtymät (eli maanjäristykset) tulevat kaikki omalla ajallaan, täysin riippumatta ihmisen toimista. Aurinko puolestaan paistaa oman aikataulunsa mukaisesti vaihtelevalla intensiteetillään.

"Ilmasto" puolestaan on reagoimista näihin luonnonilmiöihin, siten, että tuulet ja myrskyt tasoittavat eroja maapallon eri puolilla siten, että tuloksena on aina tilapäinen tasapainotilanne. Tasapainosta siirrytään sitten taas tuulten, sateiden ja myrskyjen kautta seuraavaan tasapainoon, riippuen missä vuodenajassa tai vuorokauden ajassa kulloinkin liikutaan.

Kuvitelma siitä, että tätä mekaniikkaa voisi jotenkin muuttaa käyttämällä joukkoliikennettä tai popsimalla porkkanaa, kompstoimalla ruokajätettä tai vaihtamalla sähkölamppuja toisiin, on täysin absurdi, silkkaa itsepetosta.

"Ilmastonmuutos"-hypetys ei sinänsä ole vahingollista muutoin kuin itsepetoksena ja ihmisiä ahdistavana valkoisena valheena.

On jopa hyödyllistä tehdä muutoksia omaan käyttäytymisilmastoon:

- moni ratkaisu säästää ihmisten omia rahoja, ja on siten varaa maksaa velkoja pois tai jättää rahaa tilille pahan päivän varalle.

- moni ratkaisu ei suinkaan vaikuta ilmastoon mutta vähentää saasteita tai muita vahingollisia aineita, joiden pääsy luontoon tai ilmakehään voi aiheuttaa lyhyenaikavälin haittoja, kuten sairauksia tai jopa kuolemia.

- oma fyysinen kunto voi parantua, jos kävellään tai pyöräillään, auton käytön sijaan.

Olisin valmis listaamaan ihan toisenlaiset uhkakuvat kuin mihin petoksellinen "ilmastonmuutos"-hypetys on syyllistynyt.

1) Saastuminen. Autot ja lentokoneet saastuttavat ilmaa ja maaperää. Sen sijaan, että pelättäisiin luonnolle elintärkeää hiilidioksidia, pitäisi pelätä todellisia myrkkyjä, lisäaineita, kemikaaleja, niitä, jotka rapauttavat hitaasti tai nopeasti ihmisten vastustuskykyä tai yleensä kykyä elää terveenä elämänsä loppumetreille saakka.

2) Kalleus. Vaikka markkinatalous luo omien mekanismiensa avulla koko ajan lisää vaurautta, ihmiskunnan ei kannattaisi uhrata liikaa resurssejaan tuhlaaviin raaka-aineisiin. Yhä useampi ihminen, puhutaan jopa miljardeista, kuluttaa sietämättömän suuren osuuden rahavaroistaan pelkkään energiaan, etenkin bensiiniin tai dieseliin. Elämä ei voi olla pelkkää öljyntuottajamaiden vaurastuttamista yksilöiden oman elämänlaadun kustannuksella.

3) Väestönkasvu. Vaikka elämisen tekniikkaa (vertaa otsikko "Arjen valinnat") voitaisiinkin muokata ja jalostaa vaikka kuinka ekohenkiseksi hyvänsä, todellinen ongelma maapallolle on väestönkasvu, eli se, miten 7 mrd ihmistä viettää seuraavat 15 vuotta (jolloin ihmisiä on jo lähes 9 mrd), ja miten 9 mrd ihmistä viettää sitäseuraavat 15 vuotta, ja sen jälkeen 12 mrd ihmistä... Stalinit ja Hitlerit on onneksi jo haudattu (vaikka Stalinin rajansiirtojen kirous säilyy ainakin Suomen osalta...), mutta kansanmurhia tapahtuu edelleenkin. Kaikki tuomitsevat nämä, mutta jokin ratkaisu olisi löydyttävä väestönkasvun hillitsemiseksi. Venäjän väestö vähenee, mutta se ei auta pelastamaan maapalloa. On yllätys, että jopa piskuinen Bangladesh on jo ohittanut Venäjän väestönmäärässä. Miten Bangladesh voi ruokkia lähitulevaisuuden 200 miljoonaa asukastaan? Kuinka monta miljoonaa heistä havittelee pääsyä Eurooppaan, kuinka monta puolestaan Suomeen? Jos 10 miljoonaa bangladeshiläistä siirtyy Eurooppaan, ja puoli miljoonaa heistä Suomeen, sen jälkeen maa tavoittaa pian taas 200 miljoonan rajan, ja lisää syntyy koko ajan. Ja se on vain yksi ongelmavaltio, entäs Pakistan, Intia, Iran, Etiopia, Nigeria...

Ongelmatiikan keskittäminen abstraktiin "ilmastonmuutokseen" ahdistaa muttei tuo konkreettista ratkaisumallia. Naiivi ja suorastaan typerä oletus "arjen valintojen" vaikutusmahdollisuuksista on silkkaa itsepetosta.

Yhden suomalaisen osuus maapallon väestöstä on yhden miljardisosan seitsemännes. Koko ihmiskunnan yhteenlaskettu vaikutus auringonsäteilyn tai maankuoren toimien seurauksiin lähentelee nollaa.

Hyvän esimerkin hiilidioksidin merkityksestä antoi aiemmin siteeraamani tiedemies:

Ilmastoon vaikuttaa ilmakehän kosteus 70 prosentin osuudella.

Hiilidioksidin osuus liikkuu 0,00038 prosentin tasolla.

Kaikki pielessä

Meillä on uusi kirjoittaja matkaopastuotannossa. Hän tuli valtakunnallisestikin tunnetuksi farao-asiantuntijana, koska hän juuttui kiistaan tuotantoyhtiön kanssa tietokilpailun viimeisestä kysymyksestä. Tuotantoyhtiön kysymys sisälsi sisäisen virheen, eikä se suostunut perääntymään saatikka maksamaan pääpalkintoa asiantuntijalle, joka siis jatkossa kirjoittaa meille Egypti-opasta.

Kyllä tietokilpailun laatijan tulisi tietää paremmin, ainakin paremmin kuin kilpailija. Nyt kävi toisin: Egypti-oppaan kirjoittaja tietää paremmin kuin tietokilpailun laatija!

Sama asia ilmenee omituisella tavalla juhannuksena ilmestyneessä Suomen Kuvalehden tietokilpailussa. Se on nopeasti noussut omaksi suosikikseni: Pakko tietää!

Kysymykset ovat herkullisia, vaihtoehdot kutkuttavia ja lopullista vastausta odottaa sormet kihelmöiden (tuo oli toki liioittelua mutta tyylillisesti sopii asiayhteyteen).

Kysymys, jossa on kaikki pielessä, on symbolinen. Siinä käsitellään Suomeen kuuluvaa Karjalaa, siis vuonna 1919 Suomeen kuulunutta Karjalaa. On oireellista, että asiantuntemus nyky-Suomessa on avuttoman heikkoa, kun astutaan Stalinin rajan itäpuolelle tarkastelemaan laillisia Suomen alueita, jotka diktaattori siirsi yhdellä kynänvedolla diktatuurinsa alueiksi.

Kysymys kuuluu sanatarkasti näin:

"Porin Rykmentin 1. pataljoona oli heinäkuussa 1919 Kiviniemessä Laatokan rannalla vartioimassa Terijoen siltaa, kun tuli hälytys bolshevikkien maihinnousu-uhasta. Konekiväärikomppanian päällikkö, vänrikki Yrjö Hakanen avasi esikunnasta saamansa sinetöidyn kirjeen. Mitä kirjeessä käskettiin tehdä hälytyksen tapahtuessa?"


Kysymyksen taustoituksessa on kolme keskenään ristiriitaista paikanmääritystä: Kiviniemessä Laatokan rannalla vartioimassa Terijoen siltaa

Kiviniemi on se paikka, missä Vuoksi muodostaa kosken ja laskee Suvanto-järveen Sakkolan pitäjän alueella, suunnilleen Karjalan Kannaksen keskivaiheilla. Terijoki puolestaan on Suomenlahden rannalla, siis eri puolella Kannasta kuin Laatokan ranta. Kiviniemi siis sijaitsee kaukana sekä Laatokan rannasta että Terijoesta.

"Terijoen silta" ei ole tunnettu paikka. Terijoen keskustassa ei ole vesistöjä eikä siten siltojakaan. Terijoen kunnan alueella on silta Venäjän rajalla, mutta kukaan ei ole koskaan kutsunut sitä "Terijoen sillaksi". Sen sijaan puhutaan Rajajoen sillasta.

Vastausvaihtoehdoista neljäs kuuluu näin:

"Saattaa runoilija Eino Leino sillan yli Neuvosto-Venäjän puolelle"

Tämä voisi selittää jotakin. Ainoa rajan tuntumassa oleva paikka on Terijoen kunnan rajalla sijaitseva Rajajoen silta, joka sijaitsee siis Terijoen kunnan ja Venäjän rajana.

Kysymys saattaisi siis olla oikeasti näin:

"...1919 Terijoella Suomenlahden rannalla vartioimassa Rajajoen siltaa..."

Nyt kaikki oli pielessä. Ei ollut ensimmäinen kerta kun suomalaiset erehtyvät täydellisesti Karjalan maantiedossa. Sitä varten olisi ensiapuna matkaopaskirjamme Kannakselle. Siitä on kuitenkin Suomen Kuvalehti vaiennut kokonaan, kun taas Hesari nimitteli kirjan kirjoittajaa "revanssihenkiseksi".

Mutta kun kyseessä on ainoastaan maantiedon opettelu: Kiviniemi, Terijoki, Laatokan ranta ja se Rajajoki. Siinä sentään kulkee sopimusten mukainen pitkäaikainen raja Suomen ja Venäjän välillä.

tiistai 17. kesäkuuta 2008

Ehdotus jännitysromaanin ensimmäiseksi luvuksi

04.10.2005 klo 21.50

- Entten tentten teelika mentten, ajatteli Pauli Törö lähestyessään Suomen tullia. Jonoja oli kaksi, ja Pauli vaistomaisesti valitsi vasemman kaistan.
- Toisaalta tuossa on vihreä valo, hän ajatteli ja jäätyään jonon jatkoksi käänsi avainta ja auton moottori vaikeni. Pauli sammutti valot ja varmisti, että rekisteriote ja passi olivat valmiina Suomen tullia varten.
Takana oli huikea ajosuoritus ensin Imatran raja-asemalta Viipuriin ja tankkauksen jälkeen melkein suoraa tietä Vaalimaan suuntaan. Bensan hinta oli vuoden loppuun jäädytetty tasolle, joka Viipurin Nesteellä oli 19,30 ruplaa.
- Se tietää noin 60 senttiä litralta, eli puolet Suomen hinnoista, oli Pauli kertonut kaikille, joita asia tuntui kiinnostavan.
Pauli tankkasi usein Viipurissa, aina Nesteellä kahdesta syystä. Bensa oli luotettavampaa kuin muualla ja sen verran piti olla isänmaallinen, että suosi suomalaista yritystä Viipurissa, sentään vanhassa suomalaisessa kaupungissa.
Syksyllä 2005 oli rajanylitys muuttunut helpommaksi. Ei enää tarvittu pikkulappuja, ja nyt Venäjän rajalla saattoi jo ajaa pysähtymättä, kun ajoi Suomen puolelta Vaalimaalta itään. Toiseen suuntaan riitti pelkkä passin vilauttaminen, ja siksi olikin hämmentävää jämähtää jonoon Suomen tullissa.
Vasen kaista veti, mikä oli Paulista tyydyttävää. Vihreä valo paloi koko ajan, kun taas oikea jono ei liikkunut ollenkaan.
Se oli merkillistä, mutta merkillistä oli myös Suomeen pyrkivien autojen valikoima. Kun jonoa oli syntynyt näin paljon, oli kerrankin tilaisuus tarkastella millaisia autoja oli matkalla länteen.
Pauli hätkähti.
Jonossa oli ainakin parikymmentä pakettiautoa, ja kaikissa oli Venäjän rekisterilaatat. Tällaista ei aikaisemmin ollut ollutkaan. Yleensä rajan yli kulki henkilöautoja, suomalaiset tankkaamassa idän suuntaan ja venäläiset omilla ostosmatkoillaan.
Paulin ajatukset katkesivat, kun edellä olevat autot liikahtivat eteenpäin, ja sitten oli jo noustava autosta ja käytävä vilauttamassa passia ja rekisteriotetta suomalaiselle rajavartioston työntekijälle.
Hän oli yksin työssä.
- Tuo oikea jono ei etene ollenkaan, Pauli huikkasi lasissa olevan aukon läpi virkailijalle.
- No, olen yksin tänään, vastasi nuori mies kohteliaasti mutta silminnähden rasittuneena.
- Siellä palaa punainen valo koko ajan, eikö kannattaisi antaa jotakin tietoa, huolehti Pauli nähtyään pitkän jonon juuttuneen paikalleen.
- En tiedä, missä työkaverit ovat. Aika moni taitaa olla sairaana tänään, harmitteli virkailija ja antoi passin ja rekisteriotteen.
Pauli kiitti ja palasi auton luo, pani paperit häikäisysuojaan piiloon, käynnisti auton ja antoi sen hitaasti valua tullialueen ohi.
- Ei ketään, ajatteli Pauli ja totesi, että varakanistereissa ollut ylimääräinen bensa pääsi turvallisesti rajan yli. Sitten hän alkoi ajatella Suomen tullin tilannetta.
- Näinkö Schengen-rajaa valvotaan, sanoi Pauli ääneen ajaessaan Teboilin hallitseman rajahuoltoaseman ohi ja kaasuttaessaan 50:n rajoitusalueella lievään ylinopeuteen. Oli edessä vielä 186 kilometriä Helsinkiin – kahden tunnin ajorupeama.

05.10.2005 klo 00.30

Ajelin äsken Viipurista Helsinkiin. Karusel-hypermarket on tosiaankin mahtava kauppa, sieltä saa mitä vaan herkkuja! Ostin evästä ja ajoin suoraan Venäjän tulliin ja nopeasti pääsin yli. Pitempi jonotus oli Vaalimaalla, Suomen tullissa.
Kaksi jonoa, itse vasemmassa, joka eteni. Oikea jono seisoi.
Kun näytin passiani, kysyin, miksei oikea jono etene.
Nuori kaveri oli juuri leimannut viiden venäläisen passit, ja hän totesi jokseenkin rasittunut ilme kasvoillaan, että hän yrittää yksin hoitaa passin leimausta. Kysyin missä ovat muut, hän sanoi
- "En tiedä, sairaana taitavat olla".
Tilanne oli jo 8 km ennen Vaalimaata Venäjän puomilla sellainen, että kiinnitin huomiota venäläisten pakettiautojen suureen määrään. Silläkin puomilla oli jonoa.
Nyt siis Suomen tullia ylläpitää tiistai-iltaisin yksi nuori mies, jonka koko aika menee passien leimaamiseen.
Koko Schengen-raja on yhden nuoren miehen varassa, yhtään autoa ei tarkisteta, ja toinen jono seisoo.
Meillä on kaikki syy uskoa, että ne ainakin 20 venäläistä pakettiautoa olivat yhtä aikaa matkalla Suomeen tiistaina klo 22 täysin kunniallisella asialla, mutta me emme koskaan tule tietämään, miksi venäläiset tulevat Suomeen pakettiautoilla, ja mitä niissä on sisällä. Me vain emme voi koskaan tietää. Tämä johtuu siitä, että yksi mies valvoo Schengen-rajaa, eikä hän tarkista ainoatakaan autoa.
Jos kuvitellaan Jukka Putkosen visio Venäjän sotilaallisesta hyökkäyksestä Suomeen (joka on spekulaatiota), voidaan ymmärtää, miten äärimmäisen hauras on Suomen asema silloin, kun yhdellä satunnaisella arki-illan hetkellä ainakin 20 pakettiautoa ylittää rajan ilman minkäänlaista tullitarkastusta.
TV lähetti taannoin lyhyen dokumentin suomalaisesta autosta, joka kuljetti ison koneen, yhden leikkiaseen, pari pussillista jauhoa Suomesta Viipuriin ja takaisin. Kukaan ei tarkastanut näitä tavaroita.
Suomen turvallisuus on siis täysin auki.
Venäjän tullissa katselin isoa plakaattia, joka mainostaa venäjänkielistä Radio Sputnikia, jolla on taajuudet Pietarissa ja Helsingissä.
Mietin, kuinka venäläiset eivät ole epäröineet perustaa venäjänkielistä radioasemaa Suomeen, tai kymmeniä venäläisten vetämiä kauppoja tai bisneksiä. He ovat napanneet suurimman osan rekkaliikenteestä, ja äskettäin Venäjän valtiota lähellä oleva LUK-Oil osti Stalinin sotasaaliina tunnetun Teboilin.
Teboil puolestaan hallinnoi suvereenisti Vaalimaan rajakauppaa, samoin mm. Tampereen ja Heinolan moottoritietä komeilla huoltoasemillaan.
Suomen riippuvuus Venäjän öljystä näkyy muutenkin: "Tammi-heinäkuussa Suomi toi Venäjältä melkein puoli miljoonaa tonnia vähemmän raakaöljyä kuin vuotta aikaisemmin. Maksoimme kuitenkin Venäjälle 49 prosenttia suuremman öljylaskun."
Kuinka hyvin Suomessa tiedostetaan Venäjän potentiaalinen uhka, suhteessa Suomen tasavallan itsenäisyyteen, suvereenisuuteen ja koskemattomuuteen, ja kuinka suurena ongelmana maamme johto pitää Venäjän miehitysvaltaa niillä Suomen laillisilla alueilla, joiden Venäjä tunnusti kuuluvan Suomelle vuoden 1918 alussa, sekä sopimuksin mm. 1920 ja 1932?
Kuinka paljon Venäjä kunnioittaa Suomen alueen koskemattomuutta, jos Suomen johto ei edes itse tunnusta niitä omia itäisiä alueitaan, jotka Venäjä oli valmis tunnustamaan 1918, 1920 ja 1932?
Mitä Suomeen tuodaan myöhään arki-iltaisin, kun Suomen rajoja vahtii yksi ylityöllistetty nuori mies, miten syvällä Venäjän lonkerot ovat Suomen yhteiskunnassa, radioineen, bisneksineen ja ylisuurine suurlähetystöineen, miten tärkeä loppu-Suomi on Suomen johdolle, kun itäinen Suomi (Karjala, Salla ja Petsamo) eivät näköjään merkitse yhtään mitään Suomen johdolle, eduskunnalle, intelligentsialle, medialle tai mielipidejohtajille?
Mihin Suomi on menossa?

Pauli luki kirjoituksensa netistä, virnisti tyytyväisenä ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Vaikka hän sammutti heti valot, uni ei tullut.

Varttitunnin kuluttua Tehtaankadun Venäjän suurlähetystön päivystävä virkailija avasi KareliaForumin keskustelupalstan. Luettuaan uusimmat viestit hän otti keltaisen muistipaperiliuskan käteensä.
- Operaatio saanut havainnon. Matalaa profiilia vaaditaan.

05.10.2005 klo 11

- Emme voi tehdä mitään, sanoi Sergei Andreejev aamun kokouksessa.
- ProKarelia ei riko Suomen lakeja, emmekä voi myöskään protestoida. Hiljaisuus on toistaiseksi ainoa oikea tapa edetä.
Lähetystövirkailija Bagajev nosti kulmakarvojaan.
- Onko Pauli Törö nimimerkki vai oikea henkilö?
Andreejev hymähti. Hän halusi hillitä Bagajevia.
- Vain kymmenen tai korkeintaan sata suomalaista seuraa näitä keskusteluja. Seuranta on toki tärkeää, mutta me luotamme Suomen johtoon täysin. Marginaaliryhmät ovat Suomessa niin mitättömiä, ja suomalaiset itse pitävät heitä kurissa. Turha huolehtia.
- Mutta tässä osuttiin juuri arkaan paikkaan, huomautti Bagajev.
- Automme ovat jo suorittaneet tehtävänsä, ja ostosmatkailu on aina laillinen tapa matkustaa Suomeen ja takaisin. Suomen lehdistö pitää esillä eläkeläisten roolia näillä ostosmatkoilla. Kyllä suomalaiset itse mitätöivät nämä keskustelut.
- Operaatio jatkuu, sanoi Andreejev järkähtämättä. Aamupalaveri oli päättynyt.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Avaruusmatkailua ei tule koskaan

Silloin tällöin mediassa esitetään heittoja, joiden mukaan matkailu tulee joskus siirtymään avaruuteen.

Ei tule.

Avaruus tulee pysymään ihmiskunnalta täydellisesti tuntemattomana alueena niin pitkään kuin ihmisiä on olemassa.

Kukaan ei tule matkustamaan avaruuteen koskaan tältä planeetalta, ja jos joku sitä yrittääkin, hän ei tule palaamaan elävänä (tai edes kuolleena) takaisin.

Se mitä nykyisin puhutaan avaruusturismina, joko maapalloa kiertävälle asemalle matkustamista tai ilmakehän ylimpiin kerroksiin tapahtuvia lentoja, voisi verrata siihen, että varpaiden kastamista meriveteen kutsuttaisiin merimatkaksi.


Tiedemiesten arvioiden mukaan avaruuden eli universumin laajuus on 15 miljardia valovuotta. Lähin tähti, joka siis on aurinkoa muistuttava suunnattoman kuuma hehkuva tulipallo (jonne ei kukaan voi "matkustaa" koskaan), on yli neljän valovuoden päässä.

Sinne matkustaminen valon nopeudellakin kestäisi yli neljä vuotta, mikä on logistisesti mahdotonta.

Ihminen voi kovilla ponnisteluilla onnistua pääsemään Marsin pinnalle (joko elävänä tai kuolleena), mutta energiahintojen nousun tuntien on erittäin todennäköistä, että tällaisesta jättihankkeesta lopulta luovutaan, kun energian, ruoan ja asumisen hinta tulee globaalisti nousemaan eikä ihmiskunnalta enää löydy haaskattavaksi ylimääräisiä kymmeniä tai satoja miljardeja.

Tiedemiesten arvioiden mukaan pelkkä menomatka Marsiin kestäisi noin vuoden, mikä tekee hankkeesta jo erittäin kyseenalaisen. Miten vahvimmankin ihmisen psyyke voi kestää tilannetta, jossa hän on oleskellut puoli vuotta äärimmäisen ahtaissa oloissa, vihamielisen hapettoman avaruuden keskellä, täysin riippuvaisena mukaan otettujen ruokavarastojen riittävyydestä, kovissa olosuhteissa olevasta teknologian kestävyydestä tai kanssamatkustajien yhtä lailla arvaamattomasta psyykeen kestävyydestä.

Puolen vuoden jälkeen on vain kaksi vaihtoehtoa: joko puolen vuoden paluumatka tai sitten toiset puoli vuotta Marsiin, jolloin joko kuollaan laskeutumisen yhteydessä tai paluumatkaan on varattava vähintään vuosi täydellisesti (teknisesti, logistisesti, fyysisesti ja psyykisesti) onnistunutta avaruusmatkailua. Huonolta näyttää!

Lopultakin ihmiskunnan ainoaksi "turismin" kohteeksi tulee jäämään tämä yhteinen maapallomme, sitä ympäröivä ilmakehä ja äärimmäisessä tapauksessa maapalloa kiertävä kuu, sekin erittäin epätodennäköisenä kohteena.

Mikään tai kukaan ei koskaan tule muuttamaan sitä ylivoimaista rajoittavaa tekijää, jonka edessä ihminen on voimaton.

Avaruudessä etäisyydet ovat järisyttävän uskomattoman tavoittamattoman massiivisia.

Sotkamolainen kirjailija Veikko Huovinen on ilmaissut asian osuvimmin:

Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet.

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Vaatimus kunnon teestä

Aloitin juoda kahvia parikymppisenä ja lopetin sen 20 vuotta myöhemmin. Sen jälkeen olen juonut teetä aamuisin ja pitkin päivää.

Tee on jalo juoma. Vaikka tee on alun perin kiinalainen keksintö, itse tutustuin siihen ensin Intiassa, Darjeelingissä. Ensikertalaisena teetuotantoseudulla suhtauduin teetehdaskäyntiin kaikella asiaan kuuluvalla vakavuudella, ja sain siten peruskoulutuksen teenjuonnin jaloon taitoon. Viimeksi tutustuin teetuotantoon Pohjois-Thaimaan Mae Salongissa, mutta siinä välillä olin ehtinyt katsastaa Sri Lankan, Malesian sekä Intian Nilgirivuorten teeseudut.

Tee on aromikas lehti, joka pitää kuivata oikeaoppisesti, ja siitä valmistaa kuuma, maukas juoma.

Valitettavasti tee on kokenut saman kohtelun kuin melkein kaikki aidot asiat. Perunamuussia myydään epämääräisenä jauheena, vaikka se pitäisi valmistaa keittämällä oikeita perunoita. Saunasta on tehty eräänlainen vitsi, kun sähköputket kuumentavat kiuaskiviä. Saunan pitää olla puulla lämmitetty, mieluiten savusauna.

Lapsuudessa jouduin tutustumaan moniin keittoihin knorr-versioina, ja vasta aikuisena olen alkanut ymmärtää mistä oikeasti on kysymys. Nyt Knorr tuhoaa etnisiä keittiöitä tuputtamalla thairuokaversioitaan "lisää vain vesi" -periaatteella.

Thairuokaa pitää syödä Thaimaassa, siten, että siihen on lisätty maustepulloista litkut asiantuntevasti.

Riisiä ei osteta Uncle Ben's -pakkauksista vaan suoraan tuotantomaista tuoduissa 5-10 kilon pakkauksissa: jasmiiniriisiä Thaimaasta tai basmatiriisiä Intiasta.

Ihmiskunta on vuosisatojen aikana oppinut tuottamaan laadukasta tavaraa paikallisista lähtökohdista, ja niiden laadukkaiden ruokatarvikkeiden varassa ihmiskunta on selviytynyt silloin, kun muuten elinolosuhteet ovat olleet haastavia.

Nykyään meille ihmisille tuputetaan ala-arvoisia korvikkeita, kuten sähkösaunat, Knorrin keitot tai kaikenmaailman hedelmäteet.

Tee on aito asia, ei mikään kamomillaa, mustaviinimarjaesanssia tai omenaesanssia sisältävä litku.

Tee on hienostunut makukokemus, ja siksi tee pitää juoda kuivatuista teelehdistä uutettuna laatujuomana.

Viime aikoina erinäisten kahviloiden ja ravintoloiden teevalikoimasta on mahdotonta löytää muuta kuin pussiteetä ja jos oikein hyvin käy, siellä kaikenmaailman hedelmä- ja marjasekotusten seasta saattaa hyvällä onnella löytää yhden sattumapussin oikeaa mustaa teetä. Sekin jotakin halpaa ja huonoa laatua.

Kun isäntä tai emäntä haluaa hemmotella vierastaan, hän uskoo ratkaisun löytyvän näistä värikkäistä mausteteepusseista.

Ei. Ei minulle, kiitos.

Toinen kompastuskivi on teekupin koko. Ystävällinen isäntä tai emäntä kaivaa valikoiman näitä hedelmä- tai marjateepusseja, kaataa kahvikuppiin desilitran vettä ja kas: puolet vedestä imeytyy pussiin ja kupin pohjalle jää puoli desiä nestettä.

Ei minulle, kiitos!

Itse uutan joka aamu litran teetä suoraan teelehdistä, ja juon sen ilman sokeria. Teessä on hienostunut maku, joka riittää. Siihen ei tule lisätä mansikkaa, mustikkaa, ruusunmarjaa, mustaviinimarjaa, Rooibosta tai ylipäätään mitään eksottisia hedelmiä tai marjoja.

Kun kävin Darjeelingissä teekaupassa, pyysin pakkaamaan parasta laatua neljään 50 gramman pakkaukseen. Lensin sitten takaisin Tukholman Arlandaan, missä alati niin vainoharhainen tullimies halusi avata teepakkaukseni, eli potentiaalisesti tuhoten kalliin herkun.

Ehdotin, että hän valitsee yhden näistä, ja sieltähän sitä laatuteetä sitten löytyikin. Mitäpäs muuta?

Kotona teestä tuli vaaleanruskeaa, aromikasta, äärimmäisen hienostunutta juomaa suoraan Himalajan rinteiltä.

Sen koommin en ole vastaavaa herkkua löytänyt. Kokemus kuitenkin ohjasi teen hienoihin sävyihin.

Lähelle pääsin kuitenkin Malesian Cameron Highlandsin laatuteessä. Koemielessä ostettu pakkaus kalleinta versiota loppui liian pian. Se on ostoslistalla taas seuraavalla matkalla.

Jos jotakin elämä opettaa, se on tämä: pyrkikää löytämään se alkuperäinen tuote, alkuperäisellä idealla. Välttäkää halpoja jäljitelmiä, niin tiedätte mikä on elämän tarkoitus.

Hyvä tee on kuin hyvä elämä - siinä me ihmiset olemme pääosassa, ja kaikenmaailman teepussikaupustelijat, knorrkeittoja pussittavat ja sähkösaunoja tehtailevat tahot ehkä tekevät pisnestä ja isoja voittoja, mutta me ihmiset jäämme niissä tapauksissa aina ala-arvoisen roskan jäljiltä tyytymättömiksi.

maanantai 9. kesäkuuta 2008

Ilmastonmuutos-kritiikki Osa 7

Jossakin lehdessä luki äskettäin, että joku tiedemies on ennustanut jälleen. Nyt ennustetaan, että ilmasto ei lämpenekään vaan se kylmenee.

Tai ensin kylmenee ja sitten lämpenee. Kylmenee vuoteen 2015 ja sitten taas lämpenee.

Aha!

On hassua, että ilmaston suhteen esiintyy kahdenlaisia ennustuksia: nämä tutummat ulottuvat korkeintaan viikon päähän, ja nekin menevät sieltä loppupäästä yleensä pahasti pieleen. Ei auta kuin odottaa se vajaa viikko ja katsoa sitten mikä sitten on seuraavan päivän ennuste. Siihen voi jo melko hyvin luottaa.

Se toinen ennuste ulottuu viiden vuoden tai viiden vuosikymmenen päähän, ja se onkin tässä se ongelma.

Viime vuoden maaliskuussa oli hieman lämpimämpää, noin 16 astetta, mikä suurimmalle osalle maapallon asukkaita on pikemminkin aika kylmä kuin lämmin. Se oli kuitenkin Suomessa maaliskuussa poikkeuksellisen lämmintä. Niinpä HS.fi-keskustelupalstalle tuli jonkun myöhäisteini-ikäisen paniikissa olevan nuoren kirjoitelma, joka alkoi suunnilleen näin: "ettekste tajuu että me paistutaan tänne..."

Todellisuudessa useimmat maapallon asukkaat uskoisivat lähes paleltuvansa 16 asteen lämpötilassa...

Sitten taas tuulen suunta muuttui ja huhtikuussa tai toukokuussa oli paljon kylmempää, ja vastasin HS.fi:n keskustelupalstalle samaan tapaan, teinin kirjoitelmaa parodioiden: "ettekste tajuu että me jäädytään tänne..."

Merkille pantavaa oli se, että HS.fi ei ollenkaan päästänyt omaa kirjoitelmaani julkisuuteen. Toisaalta se oli pelkkä herja. Ilmastonmuutos-hypetykseen nimittäin kuuluu, että se otetaan Äärimmäisen Vakavasti.

Tämä siis tarkoittaa sitä, että vain Yksi Ainoa Totuus saa julkisuutta kun taas sitä kritisoiva argumentointi ei saa julkisuutta. Aivopesu on mahdollista vain silloin kun toistetaan yhtä ja samaa eikä sallita avointa keskustelua, puolesta ja vastaan.

Joskus tuntuu siltä, että "Ilmastonmuutos" otetaan nykyään yhtä suurella totisuudella kuin 1970-80-luvuilla se myyttinen neuvostotodellisuus. Molemmissa on vain Yksi Totuus, jota sitten kaikki mediat ja valtakoneisto toistaa herkeämättä.

Aivan äskettäin Iltasanomat puolestaan oli päättänyt julkaista taas jonkun räkänokkanuoren paniikinsävyttämän kirjoitelman siitä, kuinka jokaisen on osallistuttava tai muuten...

Kun nämä tämän päivän paniikissa nettiin tai lehtiin kirjoittelevat teininuoret ovat hankkineet pari vuosikymmentä lisää elämänkokemusta, he ehkä muistelevat kauhulla niitä pelkoja ja kauhukuvia, joiden vallassa he nyt elävät, teinivuosinaan. Sama oli minulla aikoinaan. Tuolloin pelättiin ydinsotaa ja maailmanloppua. Noin 15-vuotiaana uskoin, että maailmanloppu tulee pian. Jos silloin olisi ollut netti, olisin kohkannut maailmanlopusta jatkuvasti muiden kiusaksi. Onneksi ei ollut.

Elämänkokemus osoittaa monta asiaa:

- Joskus on lämmintä, joskus kylmää. Yleensä on liian pitkään kylmää ja liian vähän lämmintä.

- Kesää odotetaan kuin kuuta nousevaa, ja yleensä vielä kesäkuussa tulee takatalvi tai ainakin kylmää. Nytkin on Ruotsissa satanut 5 senttiä lunta, ja Suomessakin jopa Ilomantsissa, kesäkuussa!

- Yleensä luonto voittaa.

- Vuodet ovat aina erilaisia, mutta yleensä noudattavat samanlaista perussääntöä: talvisin on kylmempää kuin kesäisin. Isompia muutoksia ei siis esiinny.

- Vaikka talvi olisi mitä tahansa, niin keväällä yleensä puihin tulee lehdet ja linnut palaavat etelästä Suomeen.

Ikä tuo perspektiiviä asioihin, ja nuoruuden maailmanloppupelot yleensä väistyvät ja tilalle tulee luottamus siihen, että maapallo lopulta "haistattaa p....at" ihmisten toimilla, peloilla ja ennustuksilla.

Olen esimerkiksi ollut huomaavinani, että kun media hypettää "ilmastonmuutoksella", niin eikö sitten tulekin paukkupakkaset keskellä talvea tai muuten äärimmäisen normaalit säätilat.

Sitä paitsi: jos seurattaisiin puhtaasti empiirisesti säätiloja, voitaisiin vain todeta, että suhteellisen normaalit päivät seuraavat toisiaan kaikkialla maapallolla, ja jos niistä halutaan tehdä ennusteita koskien tulevaisuutta, niin tulevaisuus on suunnilleen samantyyppinen kuin se menneisyys, josta on tähän päivään saavuttu.

Siinä mielessä on ihan uskottavaa, että seuraavat seitsemän vuotta ovat taas vaihteeksi normaalia kylmempiä. Niinhän on aina ollut, ja näillä näkymin tulee aina olemaankin.

Satumaa

Suomalaiset ovat kansaa, jotka uskovat, että aavan meren tuolla puolen on maa, jossa onnen kaukorantaan laineet liplattaa.

Siellä surutonna elää viaton kansa, joka poimii hedelmiä suoraan puusta, ja maista ihaanin on Havaijjiii, ja Bingo Bango Bongo aina rakas ompi Kongo...

Kannattaa kuunnella joskus Radio Suomea, mistä tuli taannoin äärimmäisen mielenkiintoinen musiikkikooste joltakin 1930-luvulta. Silloin suomalaiset viihdetaiteilijat "laajensivat" suomalaisten maailmankuvaa esittämillään lauluilla, joissa esiintyivät etelän kohtalokkaat kaunottaret, viattomat neekeripojat ja ihanat trooppiset maisemat.

Oikeastaan jokainen näistä 1930-luvun kaukomaalauluista oli alusta loppuun silkkaa soopaa, mutta niistä rakentui suomalaisten maailmankuva.

Valitettavasti maailmankuvan rakennusaineet eivät ole muuttuneet kokonaan realistisiksi.

Matkaopaskirjojen tehtävä on nimenomaan luoda realistinen kokonaiskuva, tai ainakin realistinen kuva eri maiden tai kaupunkien tilanteesta.

Ristiriita syntyy siitä, että suuri yleisö luulee jo tietävänsä, että Venäjän hallussa oleva Karjala on "pusikkoa", että Thaimaassa kaikki naiset ovat prostituoituja, että Via Baltica on vaarallinen tai että kaikki sitä ja kaikki tätä.

Media ei auta. Kerran matkustin Afrikkaan aikana, jolloin lehdistössä kohkattiin kolmea ongelmaa Afrikassa: kuivuus, heinäsirkkaparvet ja AIDS. Itse jouduin Tansaniassa tulvan kouriin, näin yhden (kuolleen) heinäsirkan ja yhden sairaan pojan, jonka tauti saattoi olla mikä tahansa. En tietenkään kiellä mainittuja ongelmia, mutta todellisuus on aina, poikkeuksetta, monitahoisempi kuin median esittämät näkökulmat.

Media ja matkaopaskirja ovat tavallaan jo lähtökohtaisesti törmäyskurssilla. Matkaopaskirja lopulta paljastaa, että matkakohteessa kaikki eivät olekaan sitä tai tätä, vaan että elämän kirjo on monitahoinen myös siellä "palmujen katveessa", jossa "vailla suruja" elävä kansa kokeekin samanlaiset haasteet kuin kuka tahansa voi kokea esimerkiksi juuri Suomessa.

Matkaopaskirjojen välittämä (kokonais)kuva voi olla myös ristiriidassa poliitikkojen tai järjestöjen kanssa. Muuan suomalainen äärivasemmistolainen kansanedustaja kohkasi kerran eduskunnassa vertaamalla jotakin suomalaisen sisäpolitiikan ilmiötä Singaporen mukamas "diktatuuriin". Singapore on monikulttuurinen, avoin yhteiskunta, joka on onnistunut luomaan aikalailla laajapohjaisen yhteiskunnan huomattavasti tiukempien ja ahtaampien yhteiskuntien keskelle. Luomalla omaan sisäpoliittiseen keskusteluun vieraasta valtiosta yksipuolisen, propagandistisen kuvan, tämä populisti menetti viimeisetkin rippeet uskottavuudestaan, ainakin minun silmissäni.

Järjestöjen intressissä on esittää yksipuolisia kurjuuskuvia kehitysmaista, jotta ne saisivat maksimoiduksi omat tulonsa ja voisivat siten palkata työntekijöitä kohdemaihinsa. Ei siinä mitään pahaa ole, että autetaan, mutta joskus apu ei ole de facto ns. kaivattua apua, ja joskus on niinkin, että tulee kalliimmaksi luoda avustusorganisaatio kuin mitä perille lopulta toimitetaan.

Kokonaiskuvassa on paljon muuta kuin yksipuolista kurjuutta.

Satumaassa elivät myös 1980-luvun median edustajat, kun olin keräämässä usean kymmenen suomalaisen opiskelijan kanssa kolmannen maailman matkaopasta. Kun me emme edustaneet neuvostoliittolaiseen yksipuoluediktatuurin suuntaan kallellaan olevien vasemmistopopulistien yksipuolista maailmankuvaa, saimme tietysti sieltä suunnalta rankkaa kritiikkiä.

Matkaopaskirjailijan maailmankuva on lopulta mahdollisimman realistinen. Hän joutuu itse käymään kaikissa kaupungeissa, niiden kaikissa kolkissa ja näkemään enemmän realismia kuin ahkerinkin ulkomaantoimittaja. Tosin matkaopaskirjoittajan maailmankuva on rauhanomainen, kulttuuripainotteinen ja yritysystävällinen.

Mediaseksikästä on sen sijaan tunkeutua jokaisen konfliktin keskelle, etsiä yhteiskunnallisia ongelmia sieltäkin, missä niitä ei ole ja tietysti jurputtaa yksityisten yrittäjien elämäntyöstä, ehkäpä sitä myyttistä vallankumousta odotellen...

Satumaata ei ole olemassakaan. Eikä sitä median välittämää lööppien maailmaa. On vain moniarvoisia, monipuolisia, monisärmäisiä yhteiskuntia, joista on vaikea, jopa mahdotonta luoda propagandistisia uutisia. Ellei sitten valehtele, aivan kuten Satumaiden ja muiden puppulaulujen sanoittajat.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Klovni vai merkittävä sananvapauden airut?

Yksittäinen uutinen: tamperelainen Seppo Lehto on tuomittu ehdottomaan vankeuteen kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Syynä nettikirjoittelu.

Huh!

Ensiksikin on syytä mainita, että itse en hyväksy alkuunkaan sitä sävyä tai sananvalintoja, joita kyseinen henkilö, tai hänen nimissään toiminut tuntematon taho, on suoltanut nettiin. Toisaalta en hyväksy myöskään kiroilua Yleisradion taajuuksilla. Enkä hyväksy yksilöön kohdistuvaa mustamaalausta Helsingin Sanomien sivuilla.

Seppo Lehto on tuttu ainoastaan netistä. En ole kyseistä herraa koskaan tavannut.

Periaatteessa yhteiskunnassa on aina oltava yksi tai useampi klovni, joka sanoo sen, mitä muut pitävät tabuna. Yhteiskunta voi olla terve vain silloin, kun muiden vaietessa ainakin yksi avaa suunsa.

Siinä mielessä on massiivinen oikeusmurha, joka klovni laitetaan vankilaan.

Itäisen naapurimaan johtajan nimittely "paviaanikoiraksi" tai You Tubeen ilmestyvä video, jossa piirretään sika, on vain terve ilmiö tekopyhässä, sairaassa yhteiskunnassa.

On tavallaan hassua, että vain komedioissa sanotaan ääneen tämä: ehkä on niin, että kaikkein sairaimmat ihmiset ovat kiinni vallassa, ja laitoksiin suljetaan näitä paljon terveempiä yksilöitä.

Tamperelainen huumori on kokonaan oma lajinsa. Koska minulla on ollut etuoikeus oleskella tamperelaisessa oppilaitoksessa täyden kahdeksan vuotta, voin paljastaa siitä olennaisen.

Tamperelaisessa avaruudessa on hauskaa haukkua koko ajan toista. Tällaisella ajanvietteellä on tavallaan sama funktio kuin amerikkalaisessa äärimyönteisyydessä. Oleellista on vain ymmärtää pelisäännöt.

Amerikkalainen valehtelee koko ajan, kun hän sanoo vain myönteisiä asioita kanssaihmisille. Mutta koska kyseessä on kaikkien tuntema pelisääntö, kaikki ovat tyytyväisiä.

Tampereella ollaan samassa hengessä, mutta käänteisesti: kaikilla on oikeus haukkua kaveriaan mitä törkeimmillä solvauksilla, mutta koska vastapuolella on sama oikeus, kaikilla on hyvä, tasapuolinen ja tasa-arvoinen olo. Kun puolin ja toisin kunnioitetaan toista, ja osoitetaan se haukkumalla tätä mitä törkeimmillä haukkumasanoilla, on kaikki kunnossa.

Ongelmia alkaa ilmetä vasta sitten, kun toinen osapuoli ei olekaan tietoinen tästä perinnerikkaasta tamperelaisesta käyttäytymiskoodista.

Nimittäin on mahdollista, että joku saattaa loukkaantua tamperelaisen keksimistä solvauksista. Esimerkiksi siitä, että itäisen naapurimaan johtajaa kutsutaan "paviaanikoiraksi". Toisaalta, onhan tämäkin maininnut noukkivansa tsetseenit vaikka ulkohuussista. Eli tamperelaisessa hengessä on eletty myös Kremlin kielenkäytössä...

Seppo Lehto on kuitenkin sohaissut paljon isompia tabuja kuin naapurimaan johtajan persoona tai yksittäisten virkamiesten kunnia.

Voi vain miettiä, mikä näistä asenteista on johtanut vankilatuomioon:

- Karjalan palautuksen kannatus.

- Suur-Suomesta keskustelu.

- Tabujen rikkominen.

- Ääri-islamilaisuuden synnyttämän uus-sensuurin vastustaminen.

- Isänmaallisuus.

- Pokkuroinnin ja herrojen kumartelun naurunalaiseksi tekeminen.

Itse toivoisin alatyylisen rienaamisen loppuvan, samoin kuin toivoisin kiroilun loppuvan Yleisradiossa tai yksilöiden mustamaalaamisen loppuvan Helsingin Sanomissa.

Mutta se, että tabujen rikkojaa, Karjalan palautuksen kannattajaa ja isänmaallisia ajatuksia esittänyttä "kylähullua" rankaistaan kahden ja puolen vuoden ehdottomalla vankeusrangaistuksella, on kyllä hieman liikaa.

Toivottavaa olisikin se, että tämä yksilöä rankaiseva episodi avaisi keskustelua siitä, mitä kaikkea Suomessa ei saa sanoa, vaikka sananvapauspykälä perustuslaissa meille kaikille sananvapauden lupaakin.

Kuka käytännössä estää sanomisen, ja kuka tai mikä Suomessa aiheuttaa ongelmia, jopa vankeusrangaistuksia niille, jotka noudattavat perustuslain takaamaa sananvapautta.

Bensan hinta koskee kaikkia

Olen jäänyt miettimään lausuntoa, jonka antoi muuan luotettavana pitämäni suomalainen mies.

Hän halusi esiintyä ympäristöystävällisenä, ja totesi, että hänen puolestaan bensa saa maksaa 2 euroa litralta.

Niinpä. Hänen puolestaan.

Kuinka itsekeskeisiä me ihmiset olemmekaan! Me voimme lausua omasta puolestamme mitä tahansa, mutta ajattelemmeko sitä, miltä asiat vaikuttavat muiden kannalta?

Bensan hinta ei ole mikään "minä-minä-minä"-asia.

Bensan hinta vaikuttaa kaikkeen. Juuri äskettäin väläyteltiin arviota, jonka mukaan kymmenet lentoyhtiöt voivat ajautua konkurssiin polttoaineiden hinnannousun takia.

On vastuutonsa ajatella, että jos minulla on varaa korkeisiin hintoihin, silloin kaikilla on varaa. Ei ole.

Kuvitellaan tavallista köyhää pienviljelijää Indonesiassa. Hän kulkee bemo-kyydillä joka aamu torille myymään maataloustuotteitaan. Aiemmin Indonesiassa hallitus subventoi bensanhintaa siten, että se oli maapallon halvimmalla tasolla.

Kun hinta sittemmin nousi rajusti, köyhä pienviljelijä joutui maksamaan tuplasti, tai enemmän, bemo-kyydistä torille.

Bensan hinta ei kuitenkaan heijastu pelkästään rikkaan suomalaisen tai köyhän kehitysmaan asukkaan päivittäisiin kustannuksiin.

Käytännössä kaikki ruoka, kaikki tuontitavara, kaikki tavara, jota joudumme ostamaan selviytyäksemme hengissä päivästä päivään, kuljetetaan bensalla tai dieselillä.

Mitä kalliimpaa menovesi on, sitä kalliimpaa on ruoka.

Bensan hinnan kaksinkertaistuminen suhteellisen lyhyessä ajassa uhkaa yksityisten ihmisten talouden lisäksi koko talousjärjestelmää.

Kun yksi parametri kallistuu voimakkaasti, se heijastuu kaikkiin hintoihin.

On tavallaan mielenkiintoista, kuin aitiopaikalla istuisi, havaita, ettei vajaan 7 miljardin asukkaan planeetallamme ole mitään tahoa, joka voisi puhaltaa peliin aikalisän ja hoitaa öljyn hinnan lasku-uralle.

USA ryssi Irakin, ja aiheutti omalta osaltaan öljyn hintaan nousupaineita - Bushin sekaantumisen öljybisnekseen tietäen, ehkä jopa tarkoituksellisesti?

Venäjä haluaa öljynhinnan nousua - kukaan ei kerro, onko Venäjällä sormensa pelissä tässä kaikessa.

Suuri osa öljynviejistä on maineeltaan kyseenalaisia. Norja on yksi harvoista demokratioista näiden maiden joukossa.

Tavallaan haluaisin uskoa Bushin näkökantaa: teknologiset innovaatiot pelastavat ihmiskunnan, kun joskus keksitään toimiva energiaratkaisu kuljetuksiin.

Toistaiseksi täytyy toivoa bensanhinnan pysyvän kurissa - kallis hinta rokottaa jokaista ihmistä tällä planeetalla - kaikki kulkee öljyperäisillä polttoaineilla.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2008

Karjala jakautuu kahtia

Koko Venäjä on jakautunut ainakin kahteen ihmisryhmään: pieneen huippurikkaaseen elittiin ja äärimmäisessä köyhyydessä kärsivään suureen ihmisjoukkoon. Näiden väliin on kasvanut suurissa kaupungeissa uusi keskiluokka.

Karjalan-matkailussa kahtiajako kulkee suunnilleen hallinnollisten rajojen mukaan: kaikki mikä on Pietarin vaikutuspiirissä eli Leningradin oblastin alueella, kehittyy ja vaurastuu. Sen sijaan Karjalan tasavalta selkeästi kurjistuu.

Äskettäisellä Laatokan ympäriajomatkalla paljastui, kuinka Pietarin ohitustiellä on massiivisia tungoksia, uusia ostoskeskuksia ja kasvavia palvelukeskittymiä. Näkymät ovat kuten mistä tahansa keskieurooppalaisesta moottoritien maisemasta.

Samaan aikaan Karjalan tasavallan vähäiset turistipalvelut rapistuvat, ja kohotetut hinnat muodostavat yhä räikeämmän ristiriidan laadun ja hinnan välille.

Käkisalmessa restauroidaan vanhaa puurakenteista rautatieasemaa alkuperäiseen, Suomen-kauden asuun. Kiviniemen sillan eteläpuolelle on avattu hyvin siisti, uudenuutukainen motelli Sampo. Syväriläisen luostari ja Staraja Ladogan luostarit on restauroitu tiptopkuntoon, ja koko palveluarsenaali toimii ja kiiltää uutuuttaan.

Samaan aikaan Kurkijoen ainoa kahvila on humalaisen väen kansoittama, Aunuksen hotellit ovat rapakunnossa ja Salmin ja Lahdenpohjan kirkonraunioilla nuoriso ryypää. Vielä huonommat terveiset tulevat Vienan Karjalasta: miesten alkoholisoitumisen aste on saavuttanut jo järkyttävät mittasuhteet.

Myönteiset uutiset Laatokan Karjalasta ovat vähissä: Kurkijoen kuulu Sonckin huvila on kunnostettu vihdoinkin ja apteekkari Jääskeläisen huvilaakin korjataan Sortavalan lähellä. Sortavalassa Kolmas-firma jatkaa kunnostustöitä Piipun Pihassa ja Ruskealan marmorilouhoksella. Ruskealassa on myös kirkonrakennus edennyt.

Karjalan tiestö on osittain parantunut, toisaalla kuopat ovat vain syvenneet. Vastakohdat ovat räikeitä, kokemukset vahvoja mutta ihmisten jakautuminen äärimmäisen rikkaisiin ja surkean köyhiin herättää pelkoja tilanteen kärjistymisestä keskipitkällä aikavälillä.